Mullon tankopyörä ja kämpässä enemmän työkaluja kuin meikkejä!

Huonoa tuuria, muttei sittenkään

Kyllä sukuni vaan täytyy sanoa olevan onnekkaita. Aiemmin surin täällä pappaani, joka sai kesken sydänleikkauksen pahan aivoinfarktin, josta toipuminen tuntui olevan lääkäreiden mukaan mahdotonta. Pappahan nousi kuitenkin pedistä, alkoi puhua ja viettää nyt tyytyväisenä eläkepäiviä asunnossaan, johon kuitenkin saa siivoukseen ja ruoanlaittoon apua.


Nyt isäni teki liki saman tempun. On vain neljä viikkoa aikaa siitä, kun katselin isäni teho-osastolla kaikkien letkujen keskellä. Koomassa olleen isäni vieressä lääkäri totesi varovaisesti, että "ei tämä tosipuheessa kovin hyvältä näytä, mutta eihän näistä aivovammoista koskaan tiedä. Kolme viikkoa sitten oli kova juttu, kun isä puristi käskystä kättä - kommunikaatiota! Puheesta ja täydellisestä ymmärtämisestä ei kukaan vielä puhunut mitään, mutta sentään annettiin jo toivoa. Ja perkele, sieltä se heräsi ja alkoi puhua. Muisti tosin toimi kummallisesti aluksi. Kun kysyin, mitä voisin viedä tuliaisiksi sairaalaan, vastaus oli "moottorisaha!"

Mutta muistikin alkoi löytyä, ja nyt parin päivän sisällä isä pääsee kotiin sairaalasta, ja pian myös takaisin työelämään.



Noiden paranemisten jälkeen jaksan taas hetken uskoa maailman hyvyyteen. Ei pitäisi valittaa pienistä, sillä olen itsekin pirun onnekas. Minulla voisi olla kaksi tärkeää ihmistä vähemmän elämässäni, mutta nyt saankin vielä kertoa heille, kuinka tärkeitä ovatkaan

posted by Heli @ 10:30 AM