Tästä tulee näköjään varsinainen synnintunnustus, sillä seuraavaksi tekee niin kovin mieli pahoitella sitä, etten ole kovin kuulumisia kertoillut enkä kysellyt. Niin blogiin kuin muutenkaan. Työ se vain imaisee niin, ettei muka edes elämänsä tärkeimpiin ihmisiin ehdi pitää yhteyttä. Väärin, Heli, väärin. Anteeksi, kaverit.
Jos viime vuonna valittelin töissä olleen jotain ongelmia, tänä vuonna niitä on ollut paljon enemmän. Työvoimaa on ollut juuri ja juuri riittävästi, ja kun porukka on sairastellut paljon viime vuotta enemmän, minä olen ollut yksi, joka on saanut tehdä ylityötunnin jos toisenkin. En suinkaan ainoa kuitenkaan. Suurin isku on paikan toiminnanjohtajan sairasloma, joka nyt venyy ja venyy. Allekirjoittaneella on taas enemmän vastuuta, kun osa toiminnanjohtajan töistä sälytettiin minulle. Todellisuudessa välistä tuntuu, että olen vastuussa ihan koko puljusta.
Nyt ei ole tarkoitus valittaa, vaan vain puhtaasti ihmetellä. En tajua, miten kovin usein tunnun ajautuvan tilanteisiin, jossa minä aloitan tavallisena rivimiehenä ja pian olenkin vastuussa asioista. Jo ala-asteella autoin opettajaa muiden oppilaiden viikkourakan tarkastamisessa. Työ antaa mulle todella paljon, ja vastuu kasvattaa. Mutta välillä se on myös pirun väsyttävää. Osaankohan koskaan olla tavallinen rivimies, antaa muiden organisoida ja vain nauttia korjatusta sadosta. Toivottavasti. On hyvä olla vastuussa jostakin, mutta kaikkeen ei aika riitä.
Ja tänä kesänä olen ehkä koheltanut koko elämäni edestä. Siis on ollut niin uskomaton epäonni koko kesän ajan, ettei mitään rajaa. Olen rallannut painavan pöydän kanssa betoniset kellarinportaat alas kuperkeikalla, tippunut veneestä jäämereen upottaen sinne silmälasini ja kastellen lainapuhelimen kelvottomaksi. Suomen lomalta palatessani katselin lohduttomana näkyä, kun hajonnut autoni rötkötti tien vieressä tunkin päällä ilman eturengasta, puhelimeni oli hajonnut juuri samalla reissulla ja kello 2 yöllä en ollut nähnyt ketään tiellä ainakaan tuntiin. Viimeisin riemastus oli täräyttää hammas halki rautahyllykköön ja kärsiä monta päivää infernaalisesta kivusta keskellä kiireisintä työviikkoa ilman mahdollisuutta päästä hammaslääkäriin.
En vieläkään tiedä aivan tarkkaa tulopäivää. Kovasti tämä näyttäisi nyt syyskuun lopulle vierähtävän, mutta tarkaksi en osaa vielä sanoa. Toisaalta odotan kamalasti, että näen syksyn ja ruskan täällä, toisaalta olisi jo kamala ikävä kotiin. Täällä on niin helppo ikävöidä kotia ja kotona taas tätä paikkaa.
Mutta kaverit! Puhelinepisodin myötä menetin kaikki puhelinnumerot ja kontaktit. Paiskailkaahan viestiä, jotta saan taas numerot talteen, mutta muistakaa mainita lähettäjä.
Haleja!
posted by Heli @ 9:49 AM
0 Comments:
Post a Comment
Subscribe to Post Comments [Atom]
<< Home